Aivan sattumalta päätyi syksyllä 2016 käsiini Carl Axel Gottlundin matkapäiväkirja ”Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa”. Asuin tuolloin Lontoossa ja koti-ikävän kaihertaessa oli hauska lukea toisen juvalaisjuurisen seikkailuja kaukana kotoa. Ihailin nuoren Kaarlen tarmoa ja uskallusta, jolla hän runonkeruumatkansa Taalainmaalle kesällä 1817 oli toteuttanut.
Kun huomasin, että ensimmäisestä retkestä tulisi 200 vuotta täyteen seuraavana kesänä, heräsi ajatus tekstien päivittämisestä helppolukuiseen muotoon. Otin yhteyttä Juvan Lehden päätoimittajaan Janne Tiaiseen ja tarjosin hänelle viikoittain ilmestyvää artikkelisarjaa, jossa seuraisin Kaarlen retken etenemistä lähes päivälleen 200 vuotta myöhemmin. Otin avukseni kalenterin vuodelta 1817 ja kokosin Juvan Lehden jokatorstaista ilmestymispäivää silmällä pitäen aikamatkan Kaarlen seikkailuihin.
Gottlund oli runoja ja tarinoita taltioidessaan kirjannut muistiin monenmoisia metsäsuomalaisten elämää koskevia seikkoja, mm. pitkät litaniat sukupuita monessa polvessa aina Suomesta saapumisesta lähtien. Monien selostusten lukeminen on nykyihmiselle ja asiaan erikoistumattomalle sangen pitkästyttävää, ja päiväkirjojen lukeminen saattaa siksi kokonaan jäädä. Itselleni päiväkirjojen mielenkiintoisinta antia on varsinaisen keräysmateriaalin ohesta paljastuva ajankuva: ihmisten tavat asua, syödä ja pukeutua; kokoontumiset häihin ja kirkonmenoihin; nuorison öiset retket; huvittelut piirileikkeineen, soittoineen ja tansseineen. Traagisen vireen kertomuksiin tuovat metsäsuomalaisten mamu-kokemukset jo kaksisataa vuotta ennen nyky-Suomessa käytyä maahanmuuttokeskustelua.
Juvan Lehden toimituksen toiveesta artikkelit pidettiin verrattain lyhyinä ja jouduin välillä karsimaan tekstiä mielestäni liiankin rajusti. Johtoajatuksena työskentelyssä oli tavoitella yhtenäistä tarinallista kokonaisuutta mahdollisimman vähän omaa tekstiäni lisäillen. Typistelin nuoren Kaarlen ajoittain laveaa jutustelua ja lyhensin surutta pois pikkusanoja ja ilmauksien päällekkäisyyksiä. Samanaikaisesti yritin suojella hänen oman äänensä kuulumista tekstissä: säilytin vanhanaikaiset sanat ja ilmaukset ja erityisesti ilahduin, jos tekstissä tuli vastaan hänen juvalaista savon murrettaan. Täytyy toki muistaa, että alun perin Gottlund teki henkilökohtaiset muistiinpanonsa ruotsiksi, joten hänen oman äänensä ohella tekstissä soi myös suomentaja Väinö Salmisen kieli.
Alkuperäiseen artikkelisarjaan kuului yhdeksän tekstiä, joista kaikkia ei Juvan Lehdessä julkaistu. Teemoja valikoidessani suosin sumeilematta niitä aihepiirejä, joissa jollain tavoin oli kytköksiä Juvaan. Olen lisännyt tähän kymmenentenä tekstin Lauteiden laki – hurmaavan kuvauksen metsäsuomalaismiehen ja Gottlundin kilvoittelusta löylynheittokisassa. Katkelmia kyseisen suvi-illan saunareissusta näkyy muissa Gottlundin teksteistä kertovissa yhteyksissä, joten katsoin, että sitä ei tästä tulisi pois jättää. Tekstien järjestys ei ole puhtaasti kronologinen – kaksi ensimmäistähän olivat muisteloita jo omana aikanaan. Loput kahdeksan ovat samassa järjestyksessä myös päiväkirjoissa.
- Yövieraita
- Huhuja ja legendoja
- Lähtömietteitä
- Suomi – kielletty kieli
- Juvan kautta
- Juhannus 1817
- Lauteiden laki
- Kylillä
- Perhe maakuopassa
- Paluumatka
Nina Noponen
Yövieraita
Noin 200 vuotta sitten, kesällä 1817, teki nuori ylioppilas Kaarle Akseli Gottlund ensimmäisen matkansa Keski-Skandinavian suomalaismetsiin. Päiväkirjoihinsa hän kuvasi metsäsuomalaisten elämäntapoja ja elinolosuhteita sekä kirjoitti muistiin heidän käyttämäänsä suomen kieltä, runoja ja tarinoita. Hän taltioi myös suomalaissukujen sukupuita usein aina ensimmäisestä Suomesta saapuneesta esi-isästä tai –äidistä alkaen.
Nuoren, vasta 21-vuotiaan tutkimusmatkaajan mieli löysi usein vertauskohtia tutkimuskohteisiin hänen omasta elämästään, myös lapsuutensa Juvalta.
Kaarle yöpyi matkoillaan kylissä missä mitenkin: joskus vain ladon oljissa, joskus vieraana hienoissa taloissa, mutta yleensä maksavana vieraana kyläläisten taloissa.
Nukkumisjärjestelyt vaihtelivat paikan ja tapojen mukaan ja se innosti Kaarlea muistelemaan hänelle tuttuja käytäntöjä. Seuraavassa otteita Gottlundin päiväkirjoista:
”Minun lapsuudenaikanani ei Savossa eikä Karjalassa – ei ainakaan Juvalla – ollut niin ainoata pirttiä, siis talonpoikaistupaa, jossa olisi tavattu maattava sänky, ellei ehkä erikoisena poikkeuksena, jos talossa oli mielenvikainen, sokea tai ikäloppu sairas raukka, joka ei kyennyt itseään hoitamaan. Sellaiselle oli johonkin uunin nurkkaan valmistettu olopaikaksi sängyn tapainen lava.
Siihen aikaan nukuttiin lattialla miehet ja naiset rinnakkain, väliin myös raheilla ja pöydillä. Toiset kiipesivät uunin päälle tahi uuniin, toiset saivat makuutilan pankolla. Jos makuupaikka oli yksinkertainen, niin oli itse makuutilakin samaten. Pielus, patja, raiti ja peite eivät tulleet kyseeseenkään, niitä ei ollut. Makuutilalle oli kesällä levitetty lehtiä tai lehteviä oksia, joskus tuotu ruohoa kuivamaan, talvella olkia. Mutta usein oli makuutilana tyhjä paikka. Tämän vuoksi ei yöksi riisuttukaan yltä muuta kuin jalkineet ja päällysnuttu, joka kääräistiin kokoon päänaluiseksi. Mitään peitettä ei lämpimässä savupirtissä tarvittu; siinä kyllä ilmankin hikoili.
Siksipä ei matkalaisten tahi pitkämatkalaisten vieraiden saapuminen yöksi – olivatpa ne talonpoikia tahi herroja – tuottanut isäntäväelle vaivaa, sillä vuodetta riitti lattialla, menipä sitten miehen tai naisen viereen levolle. Ei edes pappia varten, tämän talvella liikkuessa lukusilla, ollut muuta keinoa kuin tuoda yöksi suuri reki tupaan. Siihen pantiin olkilyhteitä, ja siinä nukkui sanan julistaja kuin höyhensaarilla.
Samaten he (suomalaiset) talvella täyttävät kaikki kirkonkylän talot, kun tulevat penikulmien takaisista kylistään lauantaisin kirkolle kirjoittautuakseen ripille, kastattamaan lapsiaan tahi hautaamaan vainajiaan, levätäkseen pitkän matkan vaivoista, voidakseen sunnuntaiaamuna olla jumalanpalveluksessa.
Muistan esim. Juvan pappilan leivintuvan, miten siihen monesti yöllä sunnuntaita vasten majoittui 30-40 henkeä. Siinä makasivat vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, naineet ja naimattomat pöydillä, penkeillä ja lattialla, usein niin yhteen sullottuina, ettei jalansijaa heidän välistään löytynyt. Ja silti ei koskaan kuulunut turhaa melua tahi kärkästä sanaa. Se meistä todistaa kansan ja erityisesti nuorison sivellistä ryhtiä.”
Huhuja ja legendoja
Suusanallisen tiedon käsittelyyn Kaarlea oli valmentanut nuoruus Juvan pappilassa. Savolaiseen tapaan jäi näissäkin tarinoissa vastuu kuulijalle:
Najenissa tapasin palvelukseen valmista väkeä; he luulivat minua kruununprinssin pojaksi – sellainen huhu oli liikkeellä. Joka talossa kyselin vanhoja kuninkaankirjoja tahi kiinnekirjoja ja annoin miesten kertoa vanhimmasta asutuksesta.
Najenin suomalainen nimi on Noari. Ensiksi tuli Pekka Paulinpoika Hakkarainen Rautalammilta. Hän oli ollut Jaakko Possen passaripoika ja kuormastorenki, mutta vaimoineen ja lapsineen karkasi kalastajaveneellä Ahvenanmeren yli. Hän asui loisena Qvarnbergissä ja kaatoi tynnyrinalan suuruisen kasken. Eukkoineen hän kylvi leiviskän rukiita 14 päivän kuluessa sormin pistellen jyvät maahan ja sai hirveästi viljaa.
Najenista hän keksi uuden asuntopaikan. Hän teki lautan, meni järven yli ja rakensi riihen. Taalalaiset sen polttivat hänen ollessaan poissa, mutta hän rakensi uuden. Vermlantilaiset nimismiehineen polttivat senkin.
Hakkarainen vaelsi Tukholmaan oikeutta ja kuninkaankirjaa hakemaan. Hän tapasi entisen isäntänsä Possen, joka sanoi: “Täälläkö sinä lurjus oletkin?” ja veteli kepillä pitkin selkää.
Täällä hän löysi rahamassin, jonka sitoi kepinkärkeen ja kuljeskeli katuja pitkin kysellen, kenen se oli. Moni sanoi: “Se on minun, se on minun”, mutta kehottaessaan heitä tulemaan raatihuoneelle, eivät he tohtineet. Erään voudin leski tuli ja vannoi, että se oli hänen. Hän sai rahansa, joista kolmasosa tuomittiin Hakkaraiselle.
Hän sai myös tuomion, että murhapolttajat poltettaisiin samalla paikalla ja samoilla kekäleillä. Tuomion nähdessään lankesi nimismies Jakob Hansson polvilleen pyytäen armoa. Suomalainen tokaisi: “Rukoile Jumalaa, älä minua!” Hän teki sovinnon ehdolla, että Hansson antoi tynnyrin suoloja ja vaimolle punaisen hameen. Toisten mukaan hame oli sininen ja murhapolton tekijä salvoi uuden pirtin, toiset sanoivat hänen rakentaneen sen itse.
2 ½ peninkulman päässä asuva suomalainen oli vihainen saatuaan niin läheisen naapurin. Hän päätti kutsua Hakkaraisen luoksensa ja ampua hänet. Matkalla Hakkarainen kumartui juodakseen joesta. Toiset kiiruhtivat häntä hukuttamaan. Vaikka mies saatiin veden alle, nousi hän pystyyn, tavattoman väkevä kun oli. Hän joi ja tappeli heidän kanssaan maaten yön valveilla ja palasi hengissä kotiin.
Hän eli 150:n vanhaksi ja hössötteli viimeiset 20 vuotta paitasillaan. Silloinkin hän oli siksi vahva, että kun näki poikiensa pistävän kangen myllynkiven silmään sitä nostaakseen, tuli ukko ulos, pisti kätensä kivensilmään ja nosti sen aitanportaille sanoen: “Otanpa pois kiven, muuten sen vielä rikotte.”
Lähtömietteitä
21-vuotias tutkimusmatkailija valmistautui retkeen huolella:
”Saadakseni vanhemmilta luvan matkaan panin kaunopuheisuuteni liikkeelle esittäen voittoa, minkä toivoin historialle koituvan. Isän ehto oli, että käyttäisin matkaan vain kesäloman ja sitten jatkaisin opintojani. Niin sain sekä luvan että matkarahat.
Äidillinen hellyys oli vaikeampi voittaa. Äiti pelkäsi ainoan poikansa puolesta, näki vierailla mailla suuria metsiä ja ryöväreitä. Hän myöntyi vihdoin sillä ehdolla, että joka postitse antaisin tietoja kohtaloistani ja etten panisi henkeäni ja terveyttäni alttiiksi.
Toive olla ensimmäinen, joka tutkisi Suomen heimon jäännöksiä Ruotsin ja Norjan sydänmailla oli lumonnut mieleni. Nyt pyrkivät muut tunteet esille. Upsalassa olin yksinäinen ja vieras, erotettuna omaisista ja ystävistä. Nyt häipyisin vieläkin vieraamman väen joukkoon. Voisin sairastua, jopa kuolla ja vanhempani eivät koskaan tietäisi, miten olin menehtynyt. Mitä enemmän mietin samoilemista erämaiden halki, sitä enemmän into laimeni. Toivoin, etten koskaan olisi puhunut suunnitelmista; silloin olisin kaikessa hiljaisuudessa voinut niistä luopua. Nyt oli pakko matkustaa.
Varustukseni olivat yksinkertaiset. Rosvoja vastaan otin kaksipiippuisen englantilaisen pistoolin ja vanhan venäläisen ulaaninsapelin. Sen entinen omistaja oli viime sodassa kaatunut kenttävahdin hyökkäyksessä Juvalla. Kun olen lintujen ampuja ex professo, varasin hienon ja kauniin luodikon, jolla 70-80 askeleen matkalta saattoi osata varpusta silmään. Tiekartta, kompassi, Hülphersin ”Dagbok öfver sin Dahle-Resa” sekä kirjoitukset metsäsuomalaisista v:n 1795 Åbo Tidningarista sulloin matkalaukkuun vaatekerran kera. Lisäksi huilu, kirjoitusneuvoni sekä kirjoituslaatta.
Olin vaihtanut joukon 20 ja 30 taalarin pankkoseteleitä, joissa oli tyhjä kaksoislehti ”kaprokki”. Käänsin ne kirjeen muotoiseksi niin, että sisäpuoli tuli uloskäsin. Suljin kirjeet sohloisesti ja varustin päällekirjoituksella piialle tahi palvelusneitsyelle Anna Laurintyttärelle Qvarnsbergiin, rengille tahi talonvoudille Matti Matinpojalle Koivumäelle jne. Matkakassa nousi 214 taalariin, ja saatoin huoletta näyttää taskukirjan, sillä jos rahat varastettaisiinkin, jätettäisiin nuo kirjeet, joista ei saataisi tolkkua. Rahaa tarvitessa olisi vain poikettava lähimpään pappilaan, tehtaaseen tahi kartanoon vaihtamaan kirje seteleihin.
Kävi niin kuin sen, joka satuloi varhain, mutta ratsastaa myöhään; vähän oli hommattavaa itse matkan varalle, mutta paljon puuhattavaa ennen kuin sille saatoin lähteä.”
Suomi – kielletty kieli
Metsäsuomalaiset olivat oman aikansa mamuja: matkaan lähdettiin sotia pakoon tai nälän ajamana. Ensimmäisen kosketuksensa metsäsuomalaisiin Kaarle sai pysähtyessään Svartnäsin ruukille:
”Kun työmiehet päivätyön päätyttyä tulivat kartanoon, menin puhuttelemaan ukkoja. Kysyin, osasivatko he suomea. Kaikki kielsivät ja sanoivat, että suomen puheenparsi oli kokonaan unohtunut. Se tuntui minusta omituiselta. Minäpä koettelen, ymmärrättekö sanaakaan. Käännyin vanhan ukon puoleen. Puhuttelin häntä kiivaasti suomeksi ja kysyin, ymmärsikö hän. Ei vastausta. Ainoastaan ammolleen jäänyt suu ilmaisi äänetöntä kummastelua. Puhuin uudelleen. Yleinen äänettömyys. Miehet katselivat vuoroin toisiansa, vuoroin minua, kuin eivät olisi korviansa uskoneet.
Vihdoin katkesi kielen side, ja vanhus puhui minulle arvokkaasti ja kunnioittavasti kielellä, joka kaunopuheisesti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kyllin kummastella kuullessaan vieraan – päälle päätteeksi herrasmiehen – suusta äidinkieltään. Hän pani kätensä ristiin ja kysyi kyynelsilmin, kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Vastattuani alkoivat talonpojat toinen toisensa jälkeen puhutella minua suomeksi. Huomasin pian seisovani pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka puhuttelivat minua kielellä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaa kuin omani.
Hämmästykseni asetuttua en voinut olla nuhtelematta heidän valheellisuuttaan. Kysyin syytä ja pitivätkö he suomen puhumista häpellisenä. ”Ei jumala varjelkoon, ei sen vuoksi!” He selittivät, etteivät tahtoneet joutua vainon alaisiksi. Papisto ja rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet paikasta toiseen sekä väliin polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet taloistaan ja tehneet tämän heidän kielensä tähden. Vielä viime aikoinakin olivat ruotsalaiset uhkauksilla ja kirouksilla pyytäneet ja pakottaneet suomalaisia hylkäämään sen pakanallisena ja jumalattomana. Heille annettiin monenmoisia haukkumanimiä, heitä matkittiin ja pilkattiin, etteivät kyllin osanneet ruotsia. Jos he ruotsalaisen läsnä ollessa puhuivat suomea, tämä luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan.
Sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja pyysin sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita sekä etsimään vanhoja asiapapereita. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat että olin tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat liikutettuina.
Sellainen oli ensi tutustumiseni tähän kansaan, jonka kanssa myöhemmin jouduin moniin kosketuksiin ja jonka vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että suomalaisille.”
Juvan kautta
Kaarle ei ollut ainoa, jonka polku suomalaismetsiin oli kulkenut Juvan kautta. Svartnäsin ruukilla antautui kanssani puheisiin pehtori Norrdén. Hän oli ollut Suomen sodassa v. 1788 sijoitettuna Juvalle ja muisti hyvin pitäjän herrasväkeä. Häntä huvitti erityisesti, että maanmittari Schéele ja tämän veli vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat olleet hänelle hyvin ystävällisiä.
Norrdén kertoi sotamies Munterista, joka asui lähistöllä. Hänellä oli ollut toveri nimeltä Remmer. Suomen sodan jälkeen he olivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyään isänmaansa ja olivat eläneet ystävyksinä naapurien kunnioittamina ja suosimina. Remmer meni eräänä aamuna toisen suomalaisen matkassa ostamaan lehmää uutistaloonsa ja sillä tiellä hän hävisi. Kun tiedettiin, että Remmerillä oli rahaa, epäiltiin, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja murhannut, vaikkei häntä voitu todistaa syylliseksi.
Nimi Remmer tuntui tutulta. Isäni oli Juvan rovastina kirjoittanut sen hävinneitten sotamiesten luetteloon. Mies oli jokin aika sitten ollut pitäjässä puheenaiheena. Sain Norrdénilta tietää, että Remmer oli syntynyt Liivinmaalla, josta sotamiehenottoa paeten livisti Suomeen eikä uskaltanut palata uuteen, Venäjän yhteyteen joutuneeseen isänmaahansa. Tästä tunsin Remmerin ja tunsin vielä paremmin, kun Norrdén kuvaili miehen ulkomuotoa. Iloitsin voidessani vakuuttaa, että Remmer eli Suomessa ja siten puhdistin syyttömän miehen maineen.
Remmer oli sodan alussa jättänyt Juvalle vaimon ja huomattavan omaisuuden, jonka hän oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä kerännyt. Talvella 1815 hän palasi syleilläkseen rakastettua ja, kuten luuli, uskollista puolisoa. Mutta vaimo, joka ei seitsemään vuoteen ollut kuullut miehestä, oli ryhtynyt suhteisiin erääseen pohjalaiseen maankulkijaan. Kun yhdyselämä tuli papiston tietoon, muutti hän armaansa kera Helsinkiin myytyään koko Remmerin jäämistön. Muistan, miten lohduton Remmer oli pappilassa tämän kuullessaan. Vanha sotilas itki kuin lapsi. Vaikka läsnäolijat kehottivat halveksimaan rikollista vaimoa, hän puolusti tätä ja osoitti anteeksiantoa. Hän kiiruhti Helsinkiin erottaakseen vaimon hulttiosta viettelijästä.
Luulin Munterin ilahtuvan kuullessaan Remmerin elävän. Mutta häntä kiusasi se, että ystävä oli hänen tietämättään lähtenyt, ojentamatta edes kättä hyvästiksi, asioitansa selvittämättä ja itsestään tietoja antamatta. Eniten kävi hänen sydämelleen se, että vanhan sotatoverin kera katosi toivo syntymämaahan pääsystä.
Juhannus 1817
”Olin päättänyt jäädä juhannukseksi eli kesäkuun 25:nneksi Upsalaan. Kesän juhlaa ei ainoastaan pidetä vuoden pisimpänä, vaan myös ikävimpänä päivänä. Kaikki, joilla henki on, virtaavat maalle. Tuntikausiin ei näe ihmistä kadulla. Saattaisi luulla, että rutto tahi sota on häätänyt asukkaat taloista, jotka autioina ja suruissaan töröttävät. Ruokapaikat ovat suljetut, sillä piiat ja palvelijat ovat lähteneet. Joka ei ole ennakolta valmistunut, saa rahat taskussaan nähdä nälkää.
Minua ei sellainen kohtalo odottanut. Olin tutustunut maanmieheeni tohtori Romansoniin ja olin kuin omainen hänen kodissaan. Pääsy kaupungin arvossapidetyimpiin koteihin oli tuottanut mahdollisuuden seuraelämän jalostaviin huveihin, joita yleensä ei ole tarjolla opiskelijoille. Nytkin minut oli kutsuttu juhannuksenviettoon. Naisten seurassa kävin iltapäivällä harjoituskentällä, missä asevelvolliset suorittivat loppuharjoituksensa kansanjoukon ollessa läsnä.
Seuraava päivä kului saatavien karhuamiseen tovereilta ja velkojen maksamiseen muille ja lukukauden aikana lainattujen kirjojen takaisin viemiseen ja saamiseen.
Kesäkuun 27. päivä oli lähtöpäivä ja olin tilannut hevosen klo 9:ksi illalla. Menin aamuvarhaisella jäähyväisille Romansonille, joka oli luvannut lähettää rahaa, jos kassani osoittautuisi riittämättömäksi. Minulla ei ollut aikaa jäädä hänen aamiaiskutsuilleen. Olin päivän postissa saanut kirjeitä kotoa, ja niihin oli vastattava. Ilmoitettiin, että ruokatavarat, korput, voit ym., mitkä vanhempani talvikelin aikana olivat kuljettaneet Loviisaan Ruotsiin lähetettäviksi, olivat saapuneet Tukholmaan. Minun oli pidettävä huolta niiden tuomisesta Upsalaan, kuljetusmaksujen ja ajurien palkkojen suorittamisesta jne. Lisäksi minun täytyi lukea kirjoittamani arvostelun korjausvedos Literatur Tidningin numeroon. Siitä lähetin kappaleen myös isälleni. Kaiken heilumisen ja huitomisen jälkeen olin vihdoin matkavalmis.
Minua saattoi illalla kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle maanmieheni Höckert ja Veber, jotka koko iltapäivän olivat olleet auttamassa. Kun vankalla lukolla olin sulkenut lukukammioni oven, jonka jätin epäillen näinkö enää koskaan sitä avaisin, kiiruhdin lähtemään kaupungista, joka jo alkoi tuntua ahtaalta. Sanottuani tovereilleni hyvästit, kiipesin rattaille ja niin matkattiin halki Upsalaa ympäröivien lakeiden peltojen. Minua seurasivat tovereitteni hurraa-huudot ja vielä kaukaa näin, miten he heittivät hattujansa ilmaan matkaonnea toivottaen.”
Lauteiden laki
Svardsjössä Kaarle viipyi Påls Erik Andersin vieraana Hiirolan talossa. Suomalaiselta nimeltään isäntä oli Antti Hiiroinen, sillä hän oli vanhaa Hiiroisten sukua. Talo oli rakennettu ruotsalaiseen tapaan, kuten muidenkin svardsjöläisten. He asuivat saleissa ja kamareissa ja olivat jo ammoin luopuneet vanhoista savupirteistä, jotka täälläkin olivat ennen olleet käytännössä. Ainoastaan sauna ja riihi olivat säilyneet.
”Olen sittemmin useasti huomannut, että missä suomen kieli ja kansallisuus on kuollut, on sauna jäänyt ruotsalaistuneille jälkeläisille. Olenpa joskus havainnut, että saunainnostus on tarttunut läheisiin ruotsalaisiin kyliinkin, niin että he ovat rakentaneet itselleen oikean suomalaisen saunan. Kun siis täällä tapasin ensimmäisen Ruotsissa näkemäni saunan, niin minun teki mieleni käyttää sitä myös hyväkseni. En ollut vuoden mittaan kylpenyt, vaikka olin tottunut ennen ainakin kahdesti viikossa ottamaan löylyt. Ja yksin suomalaiselle tässäkin tottumus on toinen luonto. Tuskinpa olin asiasta ennättänyt mainita, ennen kuin jo Kaarina, toinen talon tyttäristä, oli lämmittämistouhussa.”
Saunaseuraa Kaarle sai talon isännästä. ”Kah, minkälainen sauna! Pieni komero, jossa uuni valtasi puolet tilasta. Kun olin kumartunut syvään, päästäkseni matalasta oviaukosta sisälle, pääsin siellä tuskin kääntymään. Seisoa ei kuumuuden vuoksi voinut. Ei lauteita, ei penkkejä, ei vesisammioita. Vain hutelo tuoli oli keskellä lattiaa, ja siinä piti ottaa löylyt. Enpäs ollutkaan enää Juvan pappilassa, missä lämpöisellä lavalla sai suloisesti venytellä tuoreilla lehdillä, missä puoli tusinaa piikaa saippuoi, pesi ja virutteli. Olin uumoillut, että Kaarina minua kylvettäisi ja olin jo tuntevinani hänen pehmeitten käsiensä kosketuksen. Mutta täällä ei tunnettu tuota kohteliasta tapaa, ja minäkin olin liiaksi hienotunteinen siitä mainitsemaan. Jokaisen huoleksi jätettiin itsensä hoiteleminen, ja minun oli pidettävä huoli sekä vesikiulustani että vihtani hautomisesta kiukaalla. Olin tuskin mennyt saunaan, ennen kuin jo yhtä nöyrästi sain tulla ulos, sillä siellä ei ollut paikkaa vaatteilleni. Minun oli siis riisuuduttava taivasalla. Kun olin pannut vaatteeni kokoon muutamille hirsille, olin taas nuolena saunassa.”
”Suomalaisilla on tapana kilpailla siitä, kuka enimmän löylyä sietää. Tunsin tuon lain, isäntäni myös. Ja niinpä koeteltiin. Nuori emäntä, joka oli löylynheittäjänä, läksi ensimmäisenä tuimaa kuumuutta pakoon. Turhaan pisteli ukko näppejään veteen (huom. juuri sormenpäät ovat kynsien juurelta kuumalle arimmat) ja huitoi ahkeraan vihdalla. Hänen punaista vanhaa nahkaansa poltti, ja hänen olin lähdettävät käpälämäkeen. Minäkin olin usein tukehtua ja selkäni oli korventua. Mutta paikallani pysyin. Mitä tuimimmasta kuumuudesta hypätä porhalsin korvien soidessa ulos lahden viileään veteen. Sepä vasta oli uusi nautinnontunne! Sukellellessani syvyyksiin ja kelluessani pinnalla tunsin virkistyväni. Ja muutaman tuokion kuluttua oli saunassa käynti siirtynyt muistojen joukkoon. Se, että olin niin hyvin sietänyt löylyä, herätti ukossa luottamusta, hänen mielestään olin siten parhaiten osoittanut olevani oikea suomalainen. Hän puhui siitä jälkeenpäin vielä muillekin, jotka sen vuoksi mielihyvästä muhoillen minua katselivat.”
Kylillä
2.8.1817
Klo 8 illalla saavuimme Makkolaan (Qvarnberg), jossa poikkesimme ensimmäiseen taloon. Isäntä Pekka Erkinpoika Härköinen, vanha sotamies, otti minut ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Hän oli niin köyhä, ettei hänellä edes ollut pettuleipää, johon jo olin tottunut. Söin illalliseksi kehlollisen kuoripiimää ja menin kyytimieheni kera tallinparvelle heiniin.
3.8.1817
Sunnuntaina juotuani aamiaiseksi hiukan maitoa menin isäntäväen kera lähimpään taloon rukouksiin. Suomalaismetsillä on kauniina tapana, että väki kokoontuu joka kylässä johonkin taloon hiljaisen hartaasti rukoilemaan.
Sain kyytimieheksi Jämsään Korpin Ullen. Hän oli sieltä ottanut vaimon ja kun appensa oli kylän rikkain, pyysi hän saada viedä minut sinne. Tullessamme Jämsään tapasimme koko kylän kokontuneena apen taloon. Huhu oli levinnyt, että olen hänen kuninkaallisen majesteettinsa lähetti. Tupaan tultuani syntyi juhlallinen äänettömyys eikä kukaan rohjennut vastata kysymyksiini. Huomattuani sen aloin kielevästi puhutella heitä tekeytyen mahdollisimman sukkelaksi: jo alettiin vetää suita hymyyn. Puheenaiheeksi tulivat vanhat runot ja tarinat. He sanoivat niitä kyllä kuulleensa vanhoilta, jotka jo olivat menneet manalle, mutta itse eivät taitaneet. Luultavasti eivät tahtoneet tuoda julki mitä osasivat. Miesväki oli nuorenpuoleista ja puhuivat kaikki koko hyvää suomea.
He kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina vanhoja runoja, toisinaan purskahtaen nauruun, toisinaan huomauttaen, että olivat ennenkin kuulleet – niin oli etenkin loitsujen laita.
Heidän omasta menneisyydestään kertoi muuan eukko, että ensimmäisenä tänne tuli ryssää pakoon Antti Martinpoika Jämsän pitäjästä.
Illallisen jälkeen, josta kävi selville, että talo oli varakas, pakinoimme sydänyöhön asti. Minut pantiin nukkumaan samaan huoneeseen nuoren avioparin kera. Saappaani olin jättänyt vanhan sotamies Tångin paikattaviksi. Tämä verotti siitä 16 killinkiä. Hän oli muuten isännän appiukko.
4.8.1817
Päivä oli pilvinen ja sateinen. Isäntä paikkaili tuohivirsujani, jotka olivat hajota ja töin tuskin kestivät Fridshammarin tehtaalle asti. En saanut nuorta enkä vanhaa isäntää ottamaan maksua asunnosta ja elannosta, vaikka kuinka yritin.
Sain vanhan suomalaisukon kyytiin. Ukko jutteli laiskasta talonpojasta, joka oli vävylleen sanonut, jotta tämäkään ei liikoja ahertelisi: “Eläk huoli paljosta työnteosta! Anna tehä tekevän! Kyllä moa kasvaa moatessaan, peltois peppuroijessaan.”
Perhe maakuopassa
Keskiviikkona, elokuun 27:ntenä, satoi ja ukkonenkin kävi, mutta sitten tuli taas kaunis ilma. Jatkoimme vaellusta uutta hyvää tietä pitkin. Kappaleen kuljettuamme tulimme pieneen eriskummalliseen mökkiin, jota nimitettiin Lappmåsaksi sen vuoksi, että lappalaisten sanottiin muinoin täällä syöttäneen porojaan.
Nyttemmin on muuan mies muuttanut tänne kivikkoiselle kankaalle ja asuu maakuopassa. Se oli rakennettu pienistä puista ja multakasoista niin, että ovipuolella oli seinäntapainen, mutta muilla seinillä näkyi vain ylin hirsikerros ja pieni kurja katto, jossa oli yhdessä kulmassa aukko, josta savu laskettiin ulos, mutta joka sitten peitettiin kuusenkuorella. Vaikkei se ollut kuin 8 tai 9 syltä tieltä, ei siitä näkynyt juuri muuta kuin nouseva savu ja vähän kattoa.
Kun ryömin sisälle, tapasin miehen ja kaksi poikalasta kotona leikkimässä nurkassa, johon oli tehty haavanlehdistä vuode. Hökkeli oli 5 kyynärää pitkä, 4 ½ leveä ja seinät eivät edes olleet 3 kyynärän korkuiset. Tuvan keskellä mahduin seisomaan, mutta en seinän vieressä. Huonekaluina oli pieni arkku, rahi, jota käytettiin pöytänäkin ja palli, jota käytettiin tuolina. Tuli paloi nurkassa, jossa ei ollut muuria eikä takkaa. Suurehko litteä kivi oli pohjana ja muutama kivi ympärillä suojana. Sinä lyhyenä hetkenä, minkä siellä olin, syttyi katon tuohiin tuli. Kolme pientä reikää oli katossa ikkunoina, mutta ovea pidettiin aina auki, sillä muuten olisi ollut niin pimeä, ettei olisi mitään nähnyt. Katossa roikkui pihlajan lehtiä marjoineen kuivumassa karjanrehuksi. Lattiana oli maakamara. Nurkassa hyllynä toimivalle laudankappaleelle asetetut kolme pientä puukuppia ja kyynärän korkuinen kirnu ilmaisivat, että lehmäkin oli.
Joutuihan tuon laisesta ihmisasunnosta yhtä ja toista ajattelemaan: miten vähällä ihminen voi tulla toimeen ja millainen hänen elämänsä luonnontilassa on. Talvella ei näe edes merkkiäkään hänen majastaan.
Miehen nimi oli Lasse Ollinpoika Hakkarainen, joka 1816 muutti tänne Najenista ja vaimon nimi Kreeta Antintytär Muhoinen Milsjöstä. Eukkoa en nähnyt. Hän oli metsässä paimentamassa karjaansa, yhtä lehmää ja viittä vuohta. Niille oli tehty läävä, jossa lehmä juuri ja juuri mahtui seisomaan. Hän oli kesäksi ottanut hoitaakseen muutamia kylän vuohia, joille hän risuista, kivistä ja kalikoista oli rakentanut suojan. Mies oli kylvänyt vain kaksi kappaa perunoita. Muuten hänen toimenaan oli tervanpoltto. Lujarakenteinen ja iloluontoinen hän oli.
Paluumatka
Kesä oli jo kääntynyt syksyyn, kun Kaarle aloitti paluumatkan opiskelukaupunkiinsa Upsalaan.
Perjantai, 26.9.1817
Lähdimme vasta kello 3 Salan kaupungista ja tullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain kuulla, että metsässä oli paljon rosvoja, jopa 14-15 laumassa ja vain 3 oli saatu kiinni. Mutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni ja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½ peninkulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla tavaroitani rattailta toisille tuli metsästä mies. Hän pysähtyi nähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin sapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei vastannut, tartuin miestä kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi puhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään ja tunsi miehen lähimmäksi naapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.
Kuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼ peninkulmaa, niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin Linnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin edustalla. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja menin apteekin ovelle koputtelemaan. Toverini Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi mitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän tunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle. Häneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin sitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille, joka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa vuokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä Suomesta, joista neljä isältäni.
Kun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn vatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko matkallani. Weber kertoi myös, että leipuri Lund oli minua varten pitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini, annoin nostaa tavarani kamariin, missä kyytimiehenikin sai lattialla yötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha siitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.
Siis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni Taalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se siis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja mina näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni, koskei kukaan niistä ole välittänyt.
Lähteet
Gottlund, K.A.: Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa – Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1985.
Kettunen, L.: Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin (1907-1937). 1960