Suomen kielen professori emerita Lea Laitinen kiteyttää kymmeneen kohtaan Carl Axel Gottlundin suhteen suomen kieleen. Hän kumoaa aiempia käsityksiämme aiheesta kevyesti ja asiantuntevasti. Samalla Laitinen avaa aivan uusia näkökulmia. Savon kielen poeettisuudesta ja kielen ja musiikin suhteesta Kaarle Akseli esitti innostavia väitteitä. Erityisen ajankohtaiselta tuntuu iäkkään Gottlundin argumentointi fennomaaneista ja suomikiihkoisuudesta. Ajankohtaista on myös juhlia Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi -kirjan 200-vuotisjuhlavuotta vuonna 2018!
Artikkeli sisältää linkkejä digitoituun aineistoon. Linkki on sijoittu lähdeviitteeseen. Artikkelin loppuun tekijä on koonnut keskeisiä C.A.Gottlundia koskevia aineistolähteitä.
1. Juva
2. Gottlundin äidinkieli
3. Suomeksi kirjoittaminen
4. Savolaispiirteitä
5. Metsäsuomalaisten merkitys
6. Kaksi kansaa ja kauheat diftongit
7. Diftongien kauneus
8. Savolaismurteiden stigma
9. Gottlundin tavoitteet
10. Viimeinen viesti
Carl Axel Gottlund: aineistolähteitä verkossa ja arkistoissa
1. Juva
Carl Axel Gottlund (1796–1875) oli aktiivinen kielipoliitikko kahdessa maassa. Ruotsissa hän yritti saada metsäsuomalaisille kielellisiä oikeuksia ja Suomessa laajentaa kirjasuomen alueellista pohjaa. Molemmissa tapauksissa hän taisteli suomen kielen puolesta. Kummassakin oli kysymys myös Savon murteen asemasta. Mutta häviskö hän molemmat taistelut?
Gottlundin elämäntyöstä esitetään vastakkaisia näkemyksiä. Ruotsissa ja Norjassa häntä tutkitaan ja juhlitaan suomalaisvähemmistöjen sankarina. Suomen kansallisesta historiasta hänen osuutensa on sen sijaan häivytetty ja suurelta osin vielä tutkimatta. Hänen toiminnastaan toistellaan myös vanhentuneita ja virheellisiä tulkintoja. Sellaisia on esitetty Gottlundin kielitaidosta sekä hänen motiiveistaan ja pätevyydestään kielentutkijana.
Koska Gottlund oppi puhumaan suomea Juvalla, Juvan murteesta tuli hänelle suomen kielen rakkain muoto. Siksi on luontevaa, että hänen jälkikuvaansa Suomessa puretaan juuri Juvalla. Gottlundin arvon palauttaminen on ajankohtaista: kielelliset ihmisoikeudet ja kielten monimuotoisuuden säilyminen ovat polttavia kysymyksiä tämän päivän maailmassa.
2. Gottlundin äidinkieli
Gottlundin syntyessä 1796 Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa. Vuonna 1809 se liitettiin Venäjän keisarikuntaan, mutta ruotsi pysyi hallinnon kielenä. Elettiin yhä sääty-yhteiskunnassa. Ei-säätyläiset eli rahvas – maan väestön suuri enemmistö – puhui äidinkielenään suomen kielen eri murteita. Kirkko opetti kansaa lukemaan äidinkielellään, mutta kirjoitustaitoa ei pidetty tarpeellisena. Jos talonpojan poika sai koulusivistystä, hän oppi kirjoittamisen ruotsiksi. Hänestä tuli samalla ruotsinkielinen.
Carl Axel Gottlundin äidinkieli oli ruotsi. Se oli hänen porvoolaissyntyisen äitinsä Ulrika Sophia Orraeuksen äidinkieli. Gottlundin isä, papiksi opiskellut Matthias Gottlund, oli suomenkielistä talonpoikaistoa mutta osasi täydellisesti ruotsia. Niinpä ruotsista tuli Gottlundien ja koko Porvoon pappilan väen kotikieli. Carl Axel sai kotiopetusta ensin isältään ja sitten muilta opettajilta. Opetuskieli oli ruotsi. Keskeistä opetuksessa oli monipuolisen kieli- ja kirjoitustaidon oppiminen. Poika opiskeli latinaa, kreikkaa ja hepreaa ja kirjoitti vapaa-aikoina säännöllisesti päiväkirjaa.
Matthias Gottlund oli Turun Akatemiassa saanut opetusta Henrik Gabriel Porthanilta tieteen kielellä latinaksi ja epävirallisesti ruotsiksi. Hän oli omaksunut Porthanilta kasvatusopillisia periaatteita ja ajatuksen kansankielen merkityksestä kansakunnalle. Porvoossa hän hankki Carl Axelille suomenkielisiä leikkitovereita. Varsinaisesti poika alkoi kuitenkin oppia suomea vasta Juvalla. Suomen sodan aikana 1808–1809 ei läksyjäkään annettu, vaan Carl Axel saattoi temmeltää vapaana metsissä kartanon- ja torpparinpoikien kanssa. Seuraavana vuonna hän joutui muuttamaan lukion vuoksi takaisin Porvooseen, ja silloin suomen kieli jäi taas taka-alalle.
3. Suomeksi kirjoittaminen
Juvalla ei säätyläisten ja rahvaan välinen kielellinen kuilu ollut jyrkkä. Kartanoiden herrasväki ymmärsi suomea, monet puhuivatkin sitä. Melkein kaikki jumalanpalvelukset pidettiin Juvalla vain suomeksi. Saarnat ja kirkolliset tekstit luettiin kirkoissa länsimurteille perustuvalla vanhalla kirjakielellä, ns. pipliasuomella, jolle raamattua oli alettu kääntää 1500-luvulla. Jumalanpalvelusten yhteydessä luettiin ääneen myös tuoreet hallinnolliset säädökset ja kuninkaan kuulutukset. Usein ne käännetiin suomeksi vasta paikan päällä, mikä merkitsi sitä, että lukijat olivat kaksikielisiä.
Suomen kirjakielen kehittäminen kaikille murrealueille ja yhteiskuntaluokille sopivaksi yleiskieleksi tuli ajankohtaiseksi 1800-luvulla. Se oli kansallisten pyrintöjen kovin haaste. Turun akatemiassa 19-vuotias Carl Axelkin innostui romantiikasta ja päätti viettää välivuoden Juvalla suomenkielisiä kansanrunoja keräten. Seuraava katkelma Suomen kansan vanhoista runoista osoittaa havainnollisesti, että hän oli omaksunut suomen kielen suullisesti mutta oppinut kirjoitustaidon ruotsiksi (SKVR VI,1: 559):
Ei meile suruila syyvä
Eikä murhella älätä
Meill on päili säinen pälä,
Poro källot portin pälä,
Nahka mällit naulan pälä
Väsi meile vähnet jauhoi,
Koski kuohutti rukkit
Lyst on syä, lyst on jua,
Lyst on lystiä puhua.
Lyst on tähä lystin töitä.
Gottlund merkitsi tässä lyhyessä tekstissä esimerkiksi suomen pitkän ä:n kolme kertaa yhdellä kirjaimella sanassa pälä (päällä). Ruotsin kirjoitustapaa muistuttaa myös se, että e-äännettä edustaa ä-kirjain sanoissa päili (peili), källot (kellot), väsi (vesi) ja tähä (tehdä) sekä älätä (elätä). Lisäksi e ja ä ovat vaihtaneet paikkaa sanoissa säinen (seinän) ja vähnet (vehnät).
Suomen kirjakielen syntyvaiheissa 1500-luvulla oli tähän tapaan kirjoittanut itse Mikael Agricola esimerkiksi sanoissa enämet (enemmät), näme (nämä), päle (päälle) ja läni (lääni). Kirjainmerkit eivät kuitenkaan kerro kielen osaamattomuudesta. Sen Gottlund oli huomannut jo poikasena, kun kirjoitteli päiväkirjaansa salaisia muistiinpanojaan. Hän käytti silloin heprean- tai kreikankielisiä kirjaimia tai salakirjoitusmerkkejä, mutta kieli oli ruotsia, myöhemmin joskus suomeakin.
Gottlundin 15-vuotias pikkusisko Mathilda oli säätyläistyttöjen tavoin saanut vain ruotsinkielistä opetusta. Hänkin osasi näköjään puhua suomea mutta ei kirjoittaa. Ensimmäisessä veljelle lähettämässään suomenkielisessä kirjeessä hän kommentoi asiaa näin (23.7.1826):
minä uskon ättä se käyp yhtä hyväst kirjutoo Soumea kujn Rohtiakin kyllä minä hyvin tiän ättä bokstavit ja sanat välistä kävpi ristin rastin muutaa enpä minä sintä paljon houlii.
4. Savolaispiirteitä
Gottlund kirjoitti periaatteessa kansanrunot muistiin sellaisina kuin kuuli ne esitettävän: paikallisella murteella. Siinä hän oli tutkijana aikaansa edellä. Seuraavassa juvalaisessa esimerkissä mies kertoo siitä, miten teki itselleen vaimon. Ruotsin kirjoitustavan vaikutusta näkyy muun muassa sanoissa pä (pää), kali (kaali), kusen (kuusen). Kerään viittaavat sekä muodot kärä että käre, nenään taas sekä nänä että näne. Mutta rinnalla on myös selviä savolaismurteen muotoja: sanan pä lisäksi käytetään myös muotoa piä ja sanan kali lisäksi muotoa kuali (SKVR VI,1: 438):
Mine otin kualin kärä,
Täi me pä vaimolein.
Kalin käre pyhe piä
ompi minun vaimollai.
Oli pa muilen vaimol nänä,
Eipä minul olluna.
Mine otin kusen kävyn,
Täi me näne vaimolle. – –
Juvan vuoden jälkeen Gottlund alkoi käyttää suomen kieltä muuallakin kuin runomuistiinpanoissa. Siirryttyään vuonna 1816 Turusta Uppsalan yliopistoon hän kirjoitti päiväkirjaansa lokakuun alusta toukokuun puoliväliin 1818 asti yksinomaan suomeksi. Lisäksi hän pyysi isäänsä sekä A. J. Sjögreniä ja Abraham Poppiusta, läheisimpiä opiskelutovereitaan Suomessa, kirjoittamaan kirjeensä suomeksi. Kaikki kolme kirjoittivatkin sen jälkeen hänelle yhden tai useampia suomenkielisiä kirjeitä.
Kaarle Akseli aloitti ensimmäisen vastauskirjeensä Poppiukselle (6.10.1816) rennosti. Kun jättää huomiotta ruotsin vaikutuksen, toiselta riviltä alkaa jälleen erottua savolaisia muotoja. Niitä ovat esimerkiksi lykännä, mustoo, tetri ja piälle:
Voj väljäin kultuein!
Mikä loppsotus sine lajto tuleman täne kirjassais emine tahtonut siistä ymmertä nii mittäin. Nin sine olet lykkänä site musto sen valkian piälä kuin tättri sojtimässä, koska hän sonti kajken hangen paskaxi, nin minekin uskon sinua ollese, niiste Suomen ajatoxista ylössyttetty, ja häiste rakkaudella täutetty.
Minkä hölpötyksen sinä laitoit tulemaan tänne kirjeessäsi, en minä tahtonut siitä ymmärtää niin mitään. Niin sinä olet lykännä mustoo valkean piälle kuin tetri soitimessa, kun se sonti koko hangen paskalla. Niin minäkin uskon sinun olleen: Suomea koskevien ajatusten sytyttäneen ja täyttäneen sinut rakkaudella.
Gottlund pyrki kirjoittamaan sitä suomea, jota oli Juvalla kuullut. Isä Gottlund ei hyväksynyt suomen kirjakieleen itäsuomalaisia muotoja. Hän kirjoitti aiheesta Mnemosyne-lehteen moniosaisen kirjoituksen vuonna 1820. Pojalle lähettämissään kirjeissä hän nimitti tätä kuitenkin hellästi ”Rakastetuksi Savolaiseksi”. Iittiläinen Sjögren ja juvalainen Poppius eivät käyttäneet kotimurretta edes epämuodollisissa kirjeissä lähiystävälleen. Noihin aikoihin suomeksi kirjoittaminen oli syntyperäisillekin puhujille hankalaa, murteella kirjoittamisesta puhumattakaan.
Vähitellen suomeksi kirjoittaminen alkoi sujua Gottlundilta helpommin. Ruotsissa asuessaan hän sai aikaan kaksi merkittävää suomenkielistä teosta, joiden kieli sisälsi avoimesti savolaispiirteitä. Juvalla tekemiensä muistiinpanojen pohjalta hän julkaisi maailman ensimmäisen kalevalamittaisten kansanrunojen itsenäisen kokoelman Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi (1. osa 1818, 2. osa 1821). Gottlundin upea pääteos, monitieteinen Otawa eli Suomalaisia huvituksia, ilmestyi monien vaiheiden jälkeen kaksiosaisena kuvitettuna tietoteoksena Tukholmassa (kirjoitettu 1828, julkaistu 1831 ja 1832). Sen ensimmäisen osan esipuheessa (1831 s. XVII) hän kertoi, miksi ja millä periaatteilla oli Pieniä Runoja -kokoelmansa laatinut. Hän täydensi ja yhdisteli runoja itse tekemillään välisäkeillä niin kuin muutkin runolaulajat tekivät – myöhemmin myös Elias Lönnrot Kalevalassa:
Heitä painettiin Savon puheen-murrella, nimellä: Pieniä Runoja Suomen Pojillen ratoksi. I:nen Osa. Näitä poislahjoitin minä Suomessa monta satoo, ilman rahatak, jott’ ei maku näihin vanhoin Runoin pitännyt varsin pois-häviämän meijän moastamme, niin kuin ovat jo monesta paikoin tehneet; ja jotta meillä oisi jotaik tukkeeksi sitä tulvoa vastaan huonoista veisu-remputoksista, joka vuosittain kuohuu Turun kirjanpajasta. Koska nämäkin Runot (niin kuin suurin osa meijän vanhoista lauluistamme) oli paikka-paikoin murtuneita ja katkaistuneita, niin täytyi minun jatkella heitä monessa kohin omilla sanoilla (werser) samalla perustuksella kuin muut Runo-laulajat.
5. Metsäsuomalaisten merkitys
Uppsalan aikana savolaisen kielimuodon merkitys vahvistui Gottlundin elämässä ratkaisevasti metsäsuomalaisten ansiosta. Hän törmäsi heidän olemassaoloonsa kirjoittaessaan arvostelua saksalaisen Fiedrich Rühsin teoksesta Finnland und seine Bewohner (1809; ruotsinnos 1811–13). Teoksen liitteenä oli Henrik Gabriel Porthanin Åbo Tidning -lehdessä vuonna 1793 – kolme vuotta ennen Gottlundin syntymää – julkaisema artikkeli ”Om de i åtskilliga landsorter på Svenska sidan boende Finnar”.
Metsäsuomalaiset olivat niiden tuhansien siirtolaisten jälkeläisiä, joita Ruotsin kuningas oli värvännyt 1500- ja 1600-luvuilla Savosta raivaamaan Keski-Ruotsin erämaita. Savolaiset hallitsivat havumetsiin erikoistuneen huhtakaskimenetelmän. Se tuotti runsaan sadon mutta vaati harjoittajiltaan jatkuvaa siirtymistä uusille metsäalueille. Kun kaivosteollisuus alkoi kilpailla samasta puutavarasta, kaskeaminen kiellettiin 1600-luvun alussa ankarien rangaistusten uhalla. Myös alueen kantaväestön suhde vieraskielisiin metsäläisiin oli ennakkoluuloinen, jopa vihamielinen. Porthan kertoi artikkelissaan (1793) metsäsuomalaisten 200-vuotisen sortohistorian ruotsalaisten tutkijoiden matkakertomusten pohjalta. Hän puolusti siinä voimakkaasti Ruotsin kielellisten vähemmistöjen – myös saamelaisten ja peitetysti suomalaistenkin – oikeutta saada opetusta omilla äidinkielillään.
Gottlundin arvioimasta Rühsin kirjasta oli Porthanin alaviitteet kielipoliittisine kommentteineen jostain syystä poistettu. Matkoillaan suomalaismetsiin vuosina 1817 ja 1821 Gottlund päätyi kuitenkin samoihin ajatuksiin kuin Porthan ja jatkoi tämän eettistä perintöä konkreettisin toimin. Hän anoi metsäsuomalaisille oikeuksia omaan kirkkoon, omakieliseen opetukseen, omaan kirjakieleen ja valtionrajat ylittävään itsehallintoon. Suureksi pettymyksekseen hän näki kaikkien ehdotustensa kariutuvan. Lopulta hän sai jopa karkoitusmääräyksen mahdollisena vieraan valtion vakoojana.
Omin voimin Gottlund hankki metsäsuomalaisille parituhatta suomenkielistä kirjaa Suomesta. Hän kannusti heitä kirjoittamaan äidinkielellään, jota he nimittivät ”vanhaksi suomen kielekseen”. Ilman kielellisiä oikeuksia metsäsuomen orastava kirjakieli jäi lyhytaikaiseksi, ja 1900-luvulla sen suullinenkin käyttö päättyi. Jäljelle jäi kaksi arvokasta kieliaineistoa: Gottlundin keräämät vanhat runot sekä metsäsuomalaisten hänelle kirjoittamien kirjeiden kokoelma. Heidän kielensä säilyi tavallaan myös Gottlundin suomenkielisissä kirjoituksissa – osana sitä kielimuotoa, johon hän olisi halunnut Suomen kansalliskieltä lähentää.
6. Kaksi kansaa ja kauheat diftongit
Henrik Gabriel Porthan oli julkaissut juuri ennen Ruotsin ajan loppua väitöskirjan De praecipus dialectis linguae Fennicae (’Suomen kielen päämurteista’, 1801). Itse asiassa se käsitteli vasta itäsuomalaisia murteita. Porthan oli syntynyt savolais-hämäläisellä Viitasaarella. Hän samastui suomen kieleen ja oli sitä mieltä, että kirjakielessä päämurteet pitäisi saada lähemmäs toisiaan. Suomen alueen väestö oli hänen mukaansa jakautunut kieleltään kahdeksi eri kansaksi. Länsi-Suomessa puhuttiin suomen ”yleismurretta”, jota käytettiin myös kirjallisuuden ja kansanopetuksen kielenä. Itä-Suomessa taas puhuttiin ”Savon murretta”, joka puolestaan oli lisäksi kansanrunouden kieli. Savon murre sopi Porthanin mielestä erityisen hyvin runolaulun ja sen mitan kieleksi. Toisaalta hän tunnusti, että savolainen tapa ääntää suomen pitkä a-vokaali leveänä diftongina eli kahden erilaisen vokaalin muodostamana äännejonona samassa tavussa, melkein kuin oaa, kuulosti hänestä maalaiselta ja tietyllä tavoin hirveältä.
Elias Lönnrot oli samaa mieltä: pitkistä a- ja ä-vokaaleista kehittyneet diftongit eivät sopineet kirjakieleen. Vuonna 1829 hän kirjoitti Gottlundille ruotsiksi kirjeen ja kertoi käyttäneensä omalla keruumatkallaan Etelä-Savoon apuna vihkosta Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi. Kerimäellä eräs talonpoikaistyttö oli kirjaa ääneen lukiessaan pysähtynyt säkeeseen ”Käünkö minä wiikon willa-piäänä”. Se oli alku runosta Neitonen, jossa laulajatyttö miettii, joutuuko vielä kauankin elämään paljain päin eli naimattomana (SKVR: VI, 1):
Kukku kultainen Käköinen
Saxan mansikka sanele:
Hälkyttele hietarinta,
Papurinta paukuttele
Käünkö minä wiikon willa-piäänä,
Kauwan karwa-kassikkana?
Käünkö wuuen tahi kaxi,
Waan käün kaikehen ikääni?
Tahik’ ej täüttä tätä wuotta?
Kuten oheisesta linkistä näkyy, Gottlund yhdisti Neitonen-runoon muun muassa maailman tunnetuimman suomenkielisen rakkausrunon ”Jos mun tuttuni tulisi”. Hän oli itsekin merkinnyt siitä muistiin kaksi toisintoa. Lönnrotin haastattama kerimäkeläistyttö ei kuitenkaan päässyt koskaan siihen asti. Vaikka hän osasi lukea sujuvasti, viidennen rivin ääneen lukeminen oli mahdotonta: ”Tuo ii tuossa minua kammittoo”, hän sanoi Lönnrotille. Vaikka diftongi iä kuului tytön puhumaan äidinkieleen, hän ei ollut ennen nähnyt sitä julkaistuna. Myös suomenkielisten kansanihmisten korva oli jumalanpalveluksissa tottunut läntisen pipliasuomen muotoihin. Itseoppineet savolaiset talonpojatkin karsivat vuosisadan alussa selvimmät savolaisuudet pois kauppakirjeistään länsisuomalaisten kanssa. Se edisti kaupankäyntiä.
Lönnrot karsi systemaattisesti savolaiset diftongit kansanrunojen ja rahvaanrunoilijoiden julkaisuista, samoin kuin koko kansalle laatimastaan Kalevalasta (1835). Sitä hän suositteli myös Gottlundille. Mutta tämä oli päätynyt päinvastaiseen ratkaisuun. Gottlundin ensimmäinen muistiinpano äskeisestä runosta oli ollut naimattoman tytön laulu (SKVR VI, 2: 6350; ei päivämäärää). Tässä versiossa ortografia on selvästi vanhempaa perua kuin Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoksi -kokoelman runossa. Esimerkiksi sanoissa mansikka ja karsikka oli kk:n tilalla ck:
Kuku kultainen käköinen,
Hälkyttele hetarinta,
Papurinta paukuttele,
Saxan mansicka sanele,
Käynkö minä viikon villä päänä,
Kauvan karva karsickana (tusselona),
Käynkö vuen taika kaxi,
Vaan käyn kaiken ikäni,
Tahin en täytä tätään vuota.
Sana pää oli tässä versiossa diftongiton: villä päänä. Runo muistuttaa Gottlundin vuosina 1815–16 Juvan runoista tekemiä ensimmäisiä merkintöjä, joissa pitkä ä-vokaali ja iä-diftongi vaihtelivat. Sitä ennen ei savolaisdiftongeja ollut kansanrunojulkaisuissa näkynyt. Vähitellen Gottlund alkoi kuitenkin pyrkiä niiden systemaattiseen käyttöön.
7. Diftongien kauneus
Gottlund kokeili julkaisuissaan monia erilaisia ratkaisuja diftongien kirjoittamiseen. Esimerkiksi sanojen pää ja saari merkinnässä hän käytti aluksi juvalaisittain piä- ja suari-muotoja. Taalainmaalle vuonna 1817 tekemänsä keruuretken jälkeen hän alkoi kirjoittaa ensimmäisen vokaalin lyhyenä, toisen pitkänä (piää ja suaari). Sen hän omaksui Porthanin mainitsemasta ruotsalaisen Abraham Hülphersin matkapäiväkirjasta (1762), joka hänellä oli mukana retkivarusteissa. Elias Lönnrot nimitti Savon matkapäiväkirjassaan tällaisen diftongin ensimmäistä, lyhyempää vokaalia esiäänteeksi.
Vuonna 1821 Gottlund palasi yksinkertaiseen kirjoitustapaansa: piä ja suari. Diftongit eä ja oa (peä ja soari) olivat savolaismurteissa yleisempiä kuin iä ja ua, oli Lönnrot keruumatkallaan 1828 todennut. Samana vuonna Gottlund siirtyi Otavaa kirjoittaessaan peä- ja soari-muotoihin ja käytti niitä siitä asti savolaisten diftongien yleismuotoina.
Otavan esipuheessa (s. LXXIV–LXXV) Gottlund kertoi pitävänsä suomen diftongeista, koska ne tekivät kielestä kauniin ja täydellisen. Hän vertasi niitä alaviitteessä musiikin käsitteisiin: vokaalit eli soinnilliset äänteet (eänelliset puustavit) olivat puheessa kuin sävelet (eänet) musiikissa, ja diftongit eli kaksiääniset (kaks-eänelliset) äänteet kuin sointuja. Esimerkki osoittaa, miten alussa eri tieteenalojen termistön kehittely kirjakieleen vielä oli: suomeksi kirjoittaminen edellytti aina uusien sanojen luomista. Suomen kielen diftongeihin Gottlund luki listassaan myös savolaiset oa-, ua- ja eä-diftongit. Vain iä-diftongi puuttui, mutta sitä saattaisi edustaa ia, jos siinä on painovirhe.
Myö luemmo sitäkin kauneuteksi kielessämmä, että hänessä löytyy monta näitä tointuvaisia kaks-eännellisiä eäniä, e. m. ai, au, ei, eu, eä, oa, oi, ou, ua, ui, yö, äy, öy, ia, iu, ie, m. m. jota muut kuhtuuvat puheen-leveyteksi ja kielen-roakauteksi; mutta jota myö pitämme täyellisyyteksi ja kieli-somaisuuteksi; sillä jos ne eänelliset puustavit (vokalerna) arvataan eli verroitetaan niin kuin e ä n e t (tonerna) kanteleessa, niin nämät kaks-eänelliset (diftongerne) ovat ikeän kuin s o i n t u m i s e t soittelossa (ackorderne på ett instrument).
8. Savolaismurteiden stigma
Skandinavian savolaiset eivät joutuneet kohtaamaan kirjakielen sääntöpainetta. Valtaväestö oli ruotsin- ja norjankielistä, ja metsäsuomalaiset saivat kansanopetuksensa näillä kielillä. Ennen Gottlundia he eivät olleet nähneetkään suomen kirjakielellä tehtyjä julkaisuja. Kenties he juuri siksi tunsivat edustavansa aitoa, väärentämätöntä suomen kieltä, jota kukaan ei ollut normittanut. Paavo Räisäinen kirjoitti Gottlundille 17.3.1830:
Se suomen kiel, jota sinä oot juttanna Otawassais, Se on warsin meijan suomea ja puheenparta; ja minäki uskon sen, että meillä on se wanha suomen puhenparsi, sillä ettei teällä o ollu yhtää suomenkielen kirjuttajoa joka on kieltämme keännelly tahi weännelly.
Suomessa taas kirjakieltä rikastutettiin 1800-luvulla Porthanin suositusten mukaisesti vain itämurteiden sanastolla. Muotopiirteitä kirjakieleen otettiin sen sijaan idästä erittäin varovasti. Kun savolaiset diftongit jäivät kirjakielen ulkopuolelle, ne alkoivat leimautua julkisuudessa kielteisesti. Se näkyy neutraalisävyisen termin kääntää ja vääntää merkityksen muutoksissa. Alkuaan tämä kaksiosainen kansantermi saattoi kuvata vaikkapa ahkeraa työntekoa kirjoitustehtävän kimpussa. Toisen käyttämään kielimuotoon viitatessaan se kuitenkin sai lähinnä kielteisiä merkityksiä. Diftongit ikään kuin leimasivat käyttäjänsä: kun pitkä suora vokaali vääntyi kieroksi, sen sanojakin saattoi olla kiero. Viäntäminen ja kiäntäminen siis viittasi savolaisiin viäräleukoihin, jotka nokkelina puhujina väänsivät puheen sisältöä toiseksi piloillaan tai suorastaan vääristelivät sitä. Tällaisia päätelmiä on tullut näkyville viime aikojen kansanlingvistisessä tutkimuksissa, joissa kartoitetaan sitä, miten kielenpuhujat tunnistavat toistensa murteita sekä luonnehtivat niitä ja niiden puhujia.
Aiheesta on tehty aiemmin myös perinteistä sosiolingvististä tutkimusta. 1900-luvulla työn perässä maalta Helsinkiin muuttaneista nimenomaan savolaiset – ja heistä erityisesti naiset – riisuivat puheestaan selvimmät murrepiirteensä. Savolaisia diftongejaan he käyttivät vain loma-aikoina entisellä kotiseudulla. Tätä on pidetty kielellisen sopeutumiskyvyn ja lahjakkuuden merkkinä. Toisaalta voi sanoa, että omasta kielimuodosta tuli Savosta kaupunkiin muuttaneiden stigma. Yleensä stigman kantaja peittää sen: esimerkiksi ruumiinvammansa, köyhyytensä, syntyperänsä, maalaisuutensa tai kielensäkin. Vielä 2000-luvulla savolaista kohdellaan etelässä alentuvasti, jos hän käyttää murrettaan. Näin kertoi vuonna 2016 Savon Sanomien verkkosivuilla Jussi Kuosmanen blogissaan Mitä sitä tyhjää. Hän rinnasti ilmiön suomenruotsalaisiin kohdistettuun vihapuheeseen. Mutta vaikka tekstissä oli ärhäkkyyttä, murretta siinä ei käytetty:
Olen koko ikäni joutunut etelään ajellessani vaihtamaan kauniin äidinkieleni stadilaiseen paskamongerrukseen viimeistään Lusin suoralla [- -]. Jos kyydissä on ollut pelkästään savoa osaavia heimolaisiani, olen varoittanut heitä pitämään suunsa visusti kiinni Heinolan jälkeen, etteivät paljastuisi.
Jos tänä päivänä Helsingin virastoissa asioidessani puhun vahingossa savon murretta, on saletti, ettei minua oteta yhtä vakavasti kuin kirjakieltä puhuvaa [- -]. Virkailija ryhtyi lätystelemään minulle! Tiedättehän, sillä lailla alentuvasti, ihan kuin olisin pikkuisen jälkeenjäänyt.
1800-luvulla sanomalehdissä käydyt debatit tuntuvat nykyisiä rääväsuisemmilta. Kun Suometar-lehti ilmaantui Gottlundin Suomi-lehden (1847–49) kilpailijaksi, se alkoi heti arvostella tämän kielellisiä ratkaisuja. Esimerkiksi 22.6.1847 Suomettaressa ilmestyi nimimerkki -g:n pilkkakirjoitus ”Herra Gottlund kirjoitustapoinensa”:
Savolaiset ovat siitä oppineet sanomaan oa ja eä, kun niiden hitaat leukapielet eiwät niin kohta jaksa’ au’eta’ niin paljon kuin pitäisi, ääntääksensä aa ja ää, ja suun wielä wähemmin auki ollessa tulee luonnollisesti a:n edellä o ja ä:n edellä e kuulumaan. Wälistä seisattuuwatkin leukapielet keskimatkalle, josta sitte tulee oo, kun pitäisi oleman eä taikka öä.
Kielellinen stigma selittyi ruumiillisesta ominaisuudesta, ja myytti jäi elämään. 1900-ja 2000-luvuilla jopa kielentutkijat ovat kuvanneet ”savolaisvaihdetta” eli savolaisten ääntämykseen liittyvää leuan asentoa jokseenkin samaan tapaan kuin Suometar. Vaikka tieteellistä näyttöä siitä ei ole, havaintoja on myös pidetty osuvina.
9. Gottlundin tavoitteet
Carl Axel Gottlundilla oli kolme päätavoitetta: ensiksikin synnyttää ihmisissä rakkautta omaan kieleensä, toiseksi nostaa suomi muiden kielten rinnalle sitä käyttämällä ja kolmanneksi kehittää siitä vähitellen yhteinen kansallinen kirjakieli. Otavan esipuheessa hän sanoi unelmoivansa ajasta, jolloin kaikki pitäisi kirjoittaa suomen kielellä. Sellaisen unelman toteutumiseen ei moni 1800-luvun alussa uskonut.
Yleisimmän väärinkäsityksen mukaan Gottlund halusi nostaa Savon murteen suomen kirjakieleksi. Hän kannatti sekä Suomen monikielisyyttä että murteiden rinnakkaiseloa kirjoitetussa kielessä. Jotta kirjoitus ei eroaisi liikaa puhutusta kielestä, jokaisen oli hänen mielestään parasta aloittaa kirjoittaminen oman kielimuotonsa lähtökohdista. Itse hän rakasti eniten Savon murretta mutta ei halunnut olla esimerkkinä toisille – ainoastaan kokeilla suomeksi kirjoittamista (Otava LXXI-LXXIII):
Minä olen syntynyt ja ylöskasvatettu Ruohtalaisessa kielessä, [- -] ja olen vasta siitten harjoittannut oppiaksein tätä Suomalaista puhetta. Minä en taija seneistä, enkä tahokkaan asettaa minun puheini esimerkiksi muillen – ainoastaan koetteeksi.
Opinnäytteensä Gottlund kirjoitti kolmella eri kielellä, ensimmäisen latinaksi Uppsalassa 1818. Helsingin yliopistossa hän julkaisi kolme väitöskirjaa hakeakseen suomen kielen professorin virkaa. Ensimmäinen (1850) oli suomenkielinen. Se hylättiin jo siksi, että samana vuonna annettu kieliasetus rajoitti suomenkielisiä julkaisuja. Viran sai silloin Matthias Alexander Castrén. Myöskään ruotsinkielinen versio siitä (1853) ei mennyt läpi – professoriksi valittiin Elias Lönnrot. Kolmannella kerralla (1863) viranhaun voitti savolaissyntyinen August Ahlqvist. Opinnäytteeksi Gottlundin viimeinen väitöstutkimus kuitenkin Lönnrotin ehdotuksesta hyväksyttiin. Víranhakujen jälkeen Gottlund jatkoi kuolemaansa asti yliopistossa suomen kielen lehtorina, mutta julkaisi siitä lähtien kaikki tekstinsä ruotsiksi. Ainoa poikkeus oli vuonna 1863 ilmestynyt hieno Bellman-suomennos C. M. Fredmanin Lauluja ja loiluja.
Gottlundin väitöskirjojen historia osoittaa, miten helppoa oli kirjoittaa tutkimuksensa ruotsiksi aikana, jolloin suomea vasta kehitettiin yleiskielenä ja tieteen kielenä. Vuonna 1863 hyväksytyssä tutkielmassaan Forskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska språkets grammatik (’Tutkimuksia suomen kielen kieliopin peruselementeistä’) Gottlund analysoi suomen kieliopillisia muotoja muun muassa kirjakielen, kansankielen, savo-karjalaisen kielimuodon ja poeettisen kielen valossa. Poeettisella kielellä hän ei tarkoittanut pelkästään runokieltä vaan yhtä kielen perustehtävistä, joka on läsnä kaikessa kielenkäytössä. Poeettisuus läpäisee yhtä hyvin puheen kuin kirjoituksenkin. Se on mukana kielen äännejärjestelmässä, sanoissa, taivutusmuodoissa ja lauserakenteissa. Poeettinen kielioppi ei ole virheellistä vaan uutta luovaa. Se nostaa esiin kielen poikkeavia, käyttämättömiä ja silti mahdollisia muotoja. Siten se vahvistaa ihmisten kielellistä tietoisuutta. Gottlund oli vahvimmillaan suomen runokielen tutkijana ja tulkitsijana mutta myös kielen poeettisuuden tutkijana. Siinä hän oli sata vuotta aikaansa edellä.
10. Viimeinen viesti
Carl Axel Gottlund ei jäänyt Suomessa kokonaan vaille suomenkielistä foorumia. Hän jatkoi keskustelua kielipoliittisessa sanomalehdessä Työmiehen Ystävä, joka ilmestyi vuosina 1874–76. Gottlundin muistokirjoituksessa (23.4.1875) lehti paljasti hänen osallisuutensa:
Jo wuosilta sorrettu ja wäsynyt taistelemaan Suomen kansan ja kielen eduksi, ei hän wielä wiimeisinä elämänsä päiwinäkään wai’ennut. Sanomalehtemme ”Työmiehen Ystäwä”, on tämän Suomen kuuluisimman suomalaisen alottama ja elähyttämä. Wielä lehdessämmeki, ehkä taudilta ja wanhuudelta woitettuna, koetti hän puolustaa Suomen omilta kansalaisiltansaki sorrettua kieltä. Enimmät ja etewimmät kappaleet lehdessämme owat tämän mainion wainajan wiimeisiä töitä – -.
Vastoin aiempia tapojaan Gottlund käytti Työmiehen Ystävässä kirjakieltä ja kirjoitti anonyymisti, ilman nimimerkkejä. Siksi häntä ei ole helppo tunnistaa teksteistä. Tästä säännöstä oli kaksi poikkeusta. 15.1.1875 Työmiehen Ystävä julkaisi päätoimittajansa C. Albert Grönebergin nimimerkillä l–t–g poleemisen kirjoituksen fennomaanien käyttämistä lainasanoista. Uusi Suometar vastasi 3.3. siihen ironisesti leikittelevään sävyyn. Gottlund puolestaan laati Työmiehen Ystävälle pitkän ja vakavan vastauskirjeen, josta osa julkaistiinkin 26.2.1875 varustettuna hänen aiemmin usein käyttämällään nimimerkillä G–nd. Siinä hän kehotti lehdistöä erottamaan toisistaan isänmaanrakkauden eli suomalaisuuden ja mieltä saastuttavan fennomanian eli suomikiihkoisuuden (TY 26.2.1875). Teksti on yhä ajankohtainen:
Suomen ja ruotsinkieliä puhuwat heimot kansassamme owat tähän asti eläneet sowinnossa keskenänsä; mutta suomikiihkoiset koettawat waikuttaa riitaa ja eripuraisuutta itse suomalaisienki – suomalaisuuden ystäwien ja n.k. suomikiihkoisten kesken.
Viimeinen Gottlundin kirjoitus julkaistiin Työmiehen ystävässä 16.4.1875. Se oli nimetön mutta painettu tekijän omalla savolaisella kielimuodolla – ”erityisistä syistä”, kuten lehden toimitus muistokirjoituksessan korosti. Kyseessä oli tiukka vastaus Uuden Suomettaren maaliskuiseen kirjoitukseen. Otsikkona oli ”Hauku koira kotonaisi, Älä kylässä hauku!” Pääosan tekstistä muodosti 56-säkeinen loitsu, jolla Gottlund puolusti Työmiehen ystävää luonnonvoimien avulla Uuden Suomettaren hyökkäyksiä vastaan. Runo alkoi näin:
Otanpa kokolta koprat,
Linnulta lihan-pitimet,
Otan kourat kontiolta,
Karhulta kahdet käpäleet,
Jolla konnan kouristelen,
Imartelen ilkeästi,
Potkin pahaa peätä vasten,
Suomettaren suuta vasten,
Puremasta, parjaamasta,
Haukkumast’ hurjailemasta – –
Neljä päivää myöhemmin – 20.4.1875 – Gottlund kuoli varhain aamulla kotonaan Helsingissä. Seuraavana päivänä Uusi Suometar-lehden numero alkoi muistokirjoituksella, jossa hänen tuleva merkityksensä oman aikansa historian valaisijana tunnustettiin. Suurin osa tuosta aineistosta odottaa yhä ennakkoluulotonta analyysiä.
Ollen suomenkielisen kirjallisuuden aikaisimpia perustajia sen ohessa runoilijana, laillansa myöskin muinaistutkijana ja historianwiljelijänä, sekä moniseikkaisena yrittelijänä useilla aloilla, on Gottlund hankkinut itsellensä nimen, joka ei katoa maamme historiasta, ja hänen elämäkertansa on epäilemättä monessa kohden walaisewa koko sitä aikakautta, jona hän on elänyt, warsinkin koska hän luullaksemme itse on runsailla muistoon-panoilla siihen todistus-kappaleita ko’onnut.
Carl Axel Gottlund: aineistolähteitä verkossa ja arkistoissa
1. Digitoituja verkossa
1.1. SKVR = Suomen Kansan Vanhat Runot: https://skvr.fi.
Gottlundin keräämät
Juvan runot
Savon runot osissa VI,1 ja VI, 2.
Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi osan I,2 lopussa liitteenä: osa I ja osa II
Metsäsuomalaisten runot osassa VII,5.
1.2. Otava eli suomalaisia huvituksia
Doriassa kirjana: 1. osa 2. osa
Kotuksessa puhtaaksikirjoitettuina 1. osa 2. osa
1.3 Pieniä Runoja Suomen Pojille Ratoxi
SKS digikirjasto
SKVR:n liitteinä 1. osa 2. osa
Kotuksessa puhtaaksikirjoitettuina 1. osa 2. osa
2. Digitoituja mutta ei verkossa
Gottlundin päiväkirjat (kuvattu): SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian aineistot, Mariankatu 19 E, Helsinki
Gottlundin saamat metsäsuomalaisten kirjeet (puhtaaksikirjoitettu): SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian aineistot, Mariankatu 19 E, Helsinki
3. Ei digitoitu eikä verkossa
Gottlundin saamat kirjeet: Kansalliskirjaston erikoislukusali, Unioninkatu 36, Helsinki
4. Kirjoissa
Gottlundin suomenkielistä kirjeenvaihtoa isänsä ja ystäviensä kanssa: Mikkola, J. J.1939: Hämärän ja sarastuksen ajoilta. WSOY, Porvoo – Helsinki. (Luku ”Suomenkielinen kirjeenvaihto vuosilta 1816–1823” s. 230–290)
Gottlundin ruotsinkielistä kirjeenvaihtoa varsinkin äitinsä kansa: Mikkola, J. J.1925: Carl Axel Gottlunds Värmlandsbrev (1821–1823). (Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CLXXX s. 294–361)
Gottlundin päiväkirjat 1808-1817: Lundin, Lars, toim. 2015: Carl Axel Gottlunds Dagbok 1808–1817. Lars Lundin, Järvsö.
Lea Laitinen 25.1.2018